Katso minua.
Valjasta tuo silmissäsi piilevä liekki kohti minua.
Venytä tuo kaunis kaulasi kaarelle ja anna hiustesi nuolla minua liekin lailla.

Kosketa minua.
Langeta sormistasi iskevä tulinen käärme vartalolleni.
Levitä kämmenelläsi roihu näiden kuolleiden kudosten ylle.

Maista minua.
Työnnä hehkuva kielesi suuhuni ja anna sen polttaa jotta osaan puhua kieltäsi.
Ime nieluusi kaikki mitä minusta lähtee. Kaikki on sinun.

Haista minua.
Hengitä sisään jotta kaikki irronneet hiutaleet minun palavasta raadosta kulkeutuu sisääsi.
Anna minun jäädä tänne.

Tahdon olla osa sinua.
Tahdon olla jokainen hengenvetosi.

Hengitä.

Kiertelet pihaa, kuljet puiden ali ja pensaiden ohi.
Istut piharakennuksen oven juureen ja katselet pihaa, samalla muistellen menneitä aikoja.
Näet hänet melkein läpinäkyvänä hahmona ja hän istuu vieressäsi auringossa.
Hän nousee, kerää pihalta omenat ämpäriin ja istuu kotisi portaille syömään jäätelöä tyytyväinen ilme kasvoillaan.
Piirteet katoavat ja pian et näe enää ketään rappusilla.

Muistelet mieleesi hänen nauravat kasvonsa jotka piirtyvät enää heikosti.
Tuoksu on kadonnut muutosten tuuleen, muisti tuo sen vain osittain takaisin.
Päivä toisensa jälkeen pala murenee muistoistasi.

Heilutat piiskaasi tyhjässä ja huutelet komentoja seinille.
Alistat mielikuvituksesi tuotteita, yksikään olemassa oleva ei taivu sanaasi.
Julistat itsesi korkeimmalle pallille ja nimität itsesi kuningattareksi.
Olet hallitsevinaan kaiken kulkua ja silti sinä olet nimenomaan se ainut ketä aina vedetään perseeseen.

Synnyt maan povesta ja istutat neljä puuta laaksoon.
Vierität kiviä tasangoilta ja rakennat niistä korkean ristin muotoisen muurin puiden keskelle.
Istut muurille katselemaan maisemia ja ihailet taivasta.
Maan povesta nousee monta muuta. Eri puolille muuria.
Jokainen heistä istuttaa oman puunsa ja pikkuhiljaa puut kukkivat.
Katselet pohjoisen puolen puita ja teet laskelmia.
Katselet itäisen puolen puita ja lisäät merkintöjä.
Katselet eteläisen puolen puita ja vertailet.
Katselet läntisen puolen puita ja mietit ankarasti.

Mille puolelle laskeutua täältä? Missä puut ovat kauneimmillaan?
Odotat aikasi että joku tai jokin tekee päätöksen puolestasi.
Aika vierii eteenpäin ja makaat muurilla, katsellen tähtiä.
Miettien, punniten vaihtoehtoja.
Mille puolelle laskeutua täältä? Missä puut ovat kauneimmillaan?
Menee päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia ja heräät yksinäisyyteesi.

Päätät tarkastaa jokaisen puolen tilanteen mutta huomaatkin vain neljä hedelmätöntä, kuollutta puuta. Ei ihmisiä, ei muita puita. Laskeudut alas paljon vanhempana ja huomaat että mikään ei enää kasva.
Nouset takaisin tutulle muurillesi istumaan ja sinne sinä jäät...katkeraan itkuun ikuiseen.

Maanantaina meni mieli mutaan murhien.
Tiistaina tuho toi tuotavansa.
Keskiviikkona kylmyys kävi kiinni käsivarteen.
Torstaina tunteet turmeltuivat.
Perjantaina paholainen poltti pään perustukset.
Lauantaina lapsen lihat lähtivät luista.

Sunnuntai...

Siitä ei Tapani muista mitään.
Ikuisesti kirottuna kasaa lasten ruumiita monumentin juureen.

Hän kylpee tyhjyyden kahdeksannessa olemuksessa.
Hyväilee sormillaan ympärillä pyöriviä hiukkasia.
Keltainen katse joka viipyy ja viipyy. Lukittuneena tyhjään.
Hän odottaa hiljaisuudessa. Keskittyy ja laskelmoi.
Muodostaa pyörteen, käytävän jota kulkea.
Kohti velvollisuuksia, ihmisten maailmaa ja aamua.

Äänet kutsuvat häntä ja voimistuvat. Monta suurta miestä huutaa hänen nimeään.
Valmiina luovuttamaan kruununsa, laskemaan väsyneen päänsä ja syleilemään häntä.

Katselen peilistä itseäni.
Tarkkailen kun kasvoni vääristyy, muodostuen spiraaliksi.
Silmät katoavat ja spiraali palautuu. Ilmeeni peilissä muuttuu alati.
Ojennan käteni peiliin ja muutan itseäni mieleisekseni.
Lopetettuani huomaan ettei peilissä näy enää ketään.

Kohteliaat ja sivistyneet lauseet hivelevät mieltäsi.
Täydelliset käytöstavat ruokapöydässä ja pöydän ulkopuolella hämmästyttävät.
" Onko hän oikeasti olemassa? Tämähän on kuin unta! "
Käsi pysyy elegantisti vyötärölläsi kun tanssitte mutta aamuyöllä sitä sovitetaan peräsuoleesi ja sinä vuodat betonilattialla kuolleena.

Hän on oikeasti olemassa mutta unta tämä ei ole.

Mistä lähtien nuo niin ystävälliset silmät ovat piirtyneet valheellisiksi mieleeni...
Mistä lähtien hänen selkärangan helminauha on vääristynyt petolliseen muotoon...
Hänen sanansa varisevat kielen kärjeltä ja ne ohenevat olemattomiin tuulessa.
Niihin ei ole nojaamista eikä typerinkään niiden varaan rakenna.
Hänen kosketuksensa levittää tuhansia vastenmielisiä tunteita pitkin vartaloani.
Ne muodostavat loisia iholleni joiden tuhannet ja tuhannet jalat kantaa isäntäänsä.

Kalloni holvistossa kuului sotarumpujen äänet jo kauan sitten mutta tukahdutin mieleni.
Tämä olisi pitänyt nähdä jo kaukaa, kaikki merkit olivat piirtyneet taivaalle.
Jälleen sain huomata heikkouteni petollisen ulkokuoren edessä, se veti minut polvilleni.
Sokeana hän laulaa, luottaen että uinun pienen lapsen lailla ja kylven hänen kauneudessa.
Jo muutaman yön verran on tämä höyryävä sotakone pyörinyt sisälläni, rakentaen uusia perustuksia.
Pyörittäen silmitöntä energiaa, valaisten petoa jonka komensin unisille kentille vaeltamaan katkerana.
Kauneuden edestä, hyläten kaikenlaisen arvostuksen järkeen ja älykkyyteen.

Nyt saan todistaa kuinka eläin sisälläni nousee jaloilleen, lihakset jäykkänä voimasta, vaistot terävinä.
Valmiina ja halukkaana, hurmion vallassa dramaattisiin ratkaisuihin...

Katselet minua halki huoneen. Ihmisten välistä, yli pöytien, tuolien.
Olet katsellut koko illan ja ajoittain katseeni eksyy myös sinun suuntaasi.
En kiellä, sinä kiinnostat minua ja minä taidan kiinnostaa sinua.
Sinun tyylisi tuijottaa sai minut kiinnostumaan sinusta.
Katselen sinua päästä varpaisiin. Käytän samaa taktiikkaa kuin sinä.
Tuon haastetta tähän ja vaihdan paikkaa. Vietän aikani siinä kunnes
huomaan että hakeudut jälleen näköetäisyydelle.

Tuijotat minua nälkäisesti ja minun kämmeneni hikoavat.
Miellyttävä lämpö leviää ruhooni ja nousen varmana paikaltani.
Kävelen hiljaa sinua kohti ja tunnen katseesi.
Jollain tavalla lämpö vahvistuu ja sykkii ruhossani
kun tiedän että perille päästyäni tulen pistämään sinua kuin sikaa.

Kutsuin sinut kaupungille ja keskustelimme lempiaiheistamme kuin aina.
Maksoin laskumme, haimme kaljat ja menimme kauas kalliolle katsomaan taivasta.
Huumasin sinut ja raahasin tämän kuusen alle.
Valvoin vierelläsi ja katselin kun nukut.
Neula lävisti pinnan ja suonesi hotki myrkyt jotka valmistin sinulle.
Avasin sinut veitselläni ja haukkasin petollista sydäntäsi.
Jäin istumaan vierellesi pimenevään yöhön.

Kiitän sinua vanha ystävä.

Kirjoitan kynttilän alla. Sen valo syleilee kotini seiniä.
Ulkona sataa ja tuulee taas. Maasto elehtii alistuneena.
Kaikki pitkät heinät ja oksat nuolevat multaa. Itse istun täällä lämpimässä.
Kirjoitan rakkaalle vaimolleni. Kirjoitan hänelle kuin ulkomuistista.
Kuoreen merkitsen järjestysluvun "1444" ja sydämen jota vasten painan vanhat kuivat huuleni.

Vanha takkini roikkuu vielä märkänä naulassa. Sen alla on lätäkkö mitä suolaisinta vettä.
Takin lenkistä roikkuu nipussa kalasaaliini ja sammutettu lyhty.
Nostan kalat sivuun ja syleilen lyhtyyn elämää. Vedän takin päälleni ja lasken hupun päähäni.
Otan kirjeen pöydältä ja astun tuuleen lyhtyni kanssa.
Suunnistan ja laskeudun laaksosta myrskyisään rantaan.
Luja veneeni tanssii aaltojen päällä kallioiden välissä. Karkeat käteni riuhtovat Wolkin rantaan.
Se leikkaa uskollisesti linjaa meren vatsan päällä ja minä istun tyynenä uskoen kaiken veneeni varaan.

En erehtynyt, saavuin perille ja astun usvaiseen satamakaupunkiin.
Kuljen nopeasti kujia pitkin syrjäisen talon ovelle ja laitan kirjeeni oven alta.
Se kulkee hankalasti sisälle, jokin estää sitä hieman. Mutta onnistun.
Kaduilla kaikuu varovaiset askeleet kun riennän nopeasti kaupungin halki takaisin veneelleni.

Katselen tummaa taivasta ja ajelehdin ajatuksiini. Pilvet muodostavat kasvoja menneisyydestä.
Ilma on rauhoittunut.. Lasken käteni veteen ja katselen sen vapaata liikehdintää aalloissa.
Melkein lumoudun tähän tyyneyteen ja suljen silmäni hetkeksi.
Avaan silmäni ja tuijotan kalpeita kasvoja ja ojennettua kättä jotka lähestyvät minua vauhdilla syvyyksistä.
Aivan kuin yrittäen ottaa minua kädestä. Peräännyn veneeni lattialle istumaan.
Tuuli ja sade yltyy mutta onneksi olen kohta taas laakson rannalla.

Saappaani rouhivat rannan pohjaa kiinnittäessäni venettä. Otan lyhtyni ja suuntaan takaisin kotiini.
Surkean harmaa laakso on kuin surun syli. Kaikki näyttää niin kurjalta. Jopa kotini tuolla keskellä paljasta laaksoa.
Avaan hellästi huonossa kunnossa olevan kotioveni, ripustan takin naulaan ja tapan lyhdyn.
Istun ikkunaan katsomaan sadetta, luontoa ja Elisabethia.

Kyllä, siellä hän seisoo joka aamunkoi käsi ojennettuna suuntaani.
Katson niin kauan kuin voin mutta lopulta painan pääni pöytään ja kuiskaan katkerana hiljaisuuteen:

"Rakas tiedät etten voi auttaa sinua. Valitsit toisen minun sijaan ja nyt kumpikaan meistä ei saa sinua.
En pysty selittämään tekoani näin, kirjoitan siitä sinulle ja tuon kirjeen ovesi alta. Vaikka et hengitä, lue se rakas Elisabeth."

Jos tieltään eksyy eikä välitä kulkuaan tarkkailla saattaa löytää itsensä Rankalahdesta.
Täällä seisoo pieni punainen sauna. Keskellä Rankajärveä, kallion päällä.
Saunalle vie epämääräinen kivipolku joka ajoittain painaa päänsä pinnan alle.

Oli sauna erään maanomistajan. Luisevan miehen omaisuutta.
Antoi vaeltaville ja eksyneille yösijan ja pesutilat.
Moni eksyi ja vaelsi, yksikään ei polulleen palannut.
Lojui luut Rankajärvessä, nahat miehen seinällä, veret ja lihat miehen vatsassa.
Vaikka keho tuhoutui, jäi katkera henki vaeltamaan.

Katosi omistaja mailtaan. Ei kuollut, vaihtoi vain paikkaa.
Missä hän on nyt, sitä kukaan ei tiedä.
Talo ja sauna seisoo paikallaan kuin ennen vanhaan.
Luut edelleen veden sylissä, kuivat nahat heiluvat viimassa, lihat ja veret riu'un alla kuopassa.

Jos katsoo tarkkaan, voi aamulla nähdä katkerien vaeltavan saunalle.
Etsien saunan omistajaa, ikuisesti kuuraten katkeruutta itsestään.

Ostin talon metsästä. Tahdoin kauas kaikesta asutuksesta.
Valitsin Iisakin talon. Suuren, tyhjän mutta ränsistyneen.

Joka yö kun lasken pääni tyynyyn, tuijotan hänen vaimonsa surullisia kasvoja.
Lapset juoksevat rauhattomina kehää talon seinien välissä hiljaa vaikertaen.
Koira murisee pelonsekaisesti kaivon pohjalla.
Isäntä huutaa kellarissa ja kolistelee perustuksia kuin riivattu.

Iisakki parka. Mikä sai sinut tarttumaan veitseen?
Iisakki hyvä. En kestä enempää...

Kevyesti kulki kenkä halki pihamaan.
Punaiset kiiltävät kengät nyt vailla omistajaa.
Huolettomasti heilui mekko lempeän tuulen sylissä.
Valkoinen kaunis mekko nyt seurana muiden mekkojen.

Tuli tutulla polulla tuntemattomat saappaat pikku kenkien tielle.
Huuto hukkui tuuleen, pelko ja paniikki hoiti loput.
Nyt vuotaa alastomana hormiin muurattuna ja luovuttaa syvään huokaisten.
Öisin ei äiti unta saa, on kuu liian polttava.
Miettii missä pieni on, muistelee alla kuun valon.

Pieni Annikki, maailma on täynnä yllätyksiä...

Mies kulkee hitaasti tietä pitkin. Kenkä hakeutuu hillitysti toisen eteen ja matka etenee.
Aurinko lämmittää mukavasti ja luonto uinuu kauniina sen lämmössä.
Linnut hakevat risuja pesäänsä ja hämähäkit rakentavat valtakuntaansa kaikessa rauhassa.
Tien pinta väreilee ja vihreän joukosta kuuluu leppoisaa sirinää.
Mies kulkee tästä joka arkipäivä töihin ja takaisin. Ei tee reitin suhteen poikkeusta.
Hän on päättäväinen ja jyrkkä mies mutta lempeä lähimmäisilleen.
Mitä hän oli sinulle, sen harva uskaltaa arvata.

Hitaasti etenevä kulkija matkaa kotia kohti mutta kodin ovi ei käy.
Lämpimänä yönä heräät ja tunnet luissasi, häntä ei ole enää.

Kun kuljen pimeässä seisot kasvottomana metsässä.
Kun menen nukkumaan tuijotat kalpeana ikkunan läpi.
Kun herään olet piirtänyt verelläsi viivan seinääni.

Jos uin näen syvyyksissä elottoman vartalosi.
Jos syön on sinun vertasi lautasella.
Jos suljen silmäni tunnen kylmät kätesi.

Kun tuulee tunnen hiuksesi kasvoillani.
Kun sataa näen sinut vaipuneena mudassa.

Aina kun ajattelen sinua haistan puoliksi hajonneen ruumiisi.
Aina kun seisot metsässä tahtoisin sinut seuraani uudelleen.

Valo läpäisee lasin ja jatkaa kulkuaan huoneen halki.
Se kulkee lävitseni ja piirtää alastoman ulkokuoreni näkyviin.
Sisälläni ei näy mitään ja nostan kasvoni valon tielle.
Heikentymättä se kulkee huoneen seinään ja pääni muoto on näkyvissä.
Otan neulan ja ammun kuoreni sisälle myrkkyä, suoraan elimeni varresta.
Neste kiirehtii ja muodostaa paksuja suonia elimeni varteen.
Hetkessä olen suuri verkosto suonia jotka sykkivät myrkkyä.
Saan kramppeja. Lihaksia ja jänteitä muodostuu verkoston sisälle ja saan väriä.
Rintakehääni muodostuu harmaa sydän joka ajaa verkostoa takaperin.
Tahdon itseni vahvaksi, tahdon että tätä kaikkea kantaa jokin.
Isken keihään pääni läpi ja luusto paljastuu, hiljalleen nostaen löysän rakenteeni ryhtiin.
Tunnen kuinka samettinen iho muodostuu veristen lihasten päälle.
Olen hurmiossa, ymmärrys ja päättäväisyys juoksevat kilpaa suonissani.

Lihan meri velloo edessäni ja haistan sen kaiken.
Hien, kusen, paskan, sperman, veren ja visvan.
Pidän siitä ja tuijotan kauas horisonttiin jossa paistaa kuumeinen aurinko.
Se valaisee meren ja kaikki sen kiiltävät hikipisarat.

Sukellan voimalla sykkivän meren syleilyyn.

Sadepisara pudottautuu alas havunneulan kärjestä, viipyy hetken ja hajoaa kalliolle.
Tulee muutama, heidän perässään vielä monta jotka luontoa hellästi sivellen muodostavat usvan.
Tummat kuuset, raikkaat koivut ja vahvat männyt keinuvat hiljaa kun tuuli upottaa sormensa metsään.
Suurempien puiden rungot narisevat ja heikompien oksia putoaa pehmeän sammaleen päälle.
Kuolleet, vanhat puut makaavat jaloissa, puoliksi juurien seassa. Kiviä pään alla, turvetta rungon päällä.
Väkivahvat, viisaat kivet ja kalliot kasvattavat partaa ja pitävät pienempiä puita tiukasti sylissään.
Hämärä pysyttelee tiukasti taivaalla joka pesee metsää huomista varten.

Saappaat uppoavat turpeeseen. Monta paria saappaita.
Valkeat hihat ja kaulukset välttelevät oksia ja niiden lehtiä.
Monta kynttiläparia valaisee polun. Symbolia kannetaan saattueen edessä.
Valitut suojelevat kulkuetta sanoillaan, toiset merkeillään.
Jokainen heistä huoleton, korkean sanan alla.
Saattue etenee, symboli liikkuu.
Tarkoituksena merkata metsään heidän valtansa, kohottaa ylväs rakennus puita korkeammalle.

Paljas polvi ottaa tukea kallion pinnasta, vahva koura tarttuu puun runkoon.
Suuri lämmin sydän pumppaa agressiivisesti ja lihakset jännittyvät.
Terävät, virnistävät kasvonpiirteet vääntyvät ja suu paljastaa epätasaiset mutta terävät hampaat.
Kuolaa valuu leukoja pisin rintakehälle ja hiljainen ääni kutsuu paikalle muita.
Kuuluu hiljaista narinaa kun paksu arpia täynnä oleva nahka kiristyy lihasten jännittyessä.
He haistavat kuinka saattueen suonissa kohisee kristitty veri. Symboli on lyötävä rikki.

Valkea joukko kulkee, kynttilät tuovat valon.

Puut rapisevat, kallioita alas laskeutuu jotain, kuuluu askelia ja suuren kuusen alta nousee soihtu joka varastaa kaiken valon itselleen. Suuri joukko vahvarakenteisia peikkoja laskeutuu kallioilta saattueen päälle ja säälittävät kynttilät sammuvat. Johtajalla on nyt valta,  valkeat hihat ja kaulukset värjäytyvät likaisesta verestä. Saappaat ovat nyt kuolleen jaloissa. Suuria paloja purraan irti ja veri juoksee vapaana polulla. Tulee hiljaista, veri ei kohise enää...

Päät lyödään seipäisiin varoituksen merkiksi, ruhot katoavat jäljettömiin ja symboli särjetään kallioon.
Metsän uumenista raikaa laulu ja musiikki. Luonto on tyytyväinen.

Kolmekymmentäkolme vuotta yhdessä ja väsyit.
Yhdeksänkymmentäkuusi päivää kärsimystä ja askeleesi loppuivat.
Kuusitoista tuntia liikkumatta ja suljit silmäsi.
Kaksi minuuttia pimeyttä ja olit poissa.

En pääse irti tästä.
En tahdo päästää sinusta.
Tiedän etten voi mitään.
Tiedän että olet jo mennyt.

Makaan tässä vieressäsi.
Meidän sängyllämme.
Poistuit mutta olet edelleen siinä.

En osaa jatkaa.
Luovutan ja jään vierellesi.
Niin kuin kolmekymmentäkolme vuotta sitten lupasin.